Väsymys painaa ja maailma tuntuu odottavan multa jotain sellaista mihin en pysty. Mitä en jaksa.
Uusioperhe vie voimat vaikka lapsia ei ole kuin yksi eskarilainen - mieheni lapsi. Se sama ulkopuolisuuden tunne on vaivannut koko reilu kaksi vuotta. Mulle ei anneta vastuuta. Enkä edes tiedä haluaisinko vastuuta edes ottaa jonkun toisen naisen lapsesta. Tietynlainen vastuu mulla toki on, niinkuin uusioperheissä on. Mutta en minä saa sähköposteja eskarista, ei mulle soitella mistään mitään mitä lapselle kuuluu ja mitä se on tehnyt, tulevaan koulutaipaleeseen en tule ottamaan osaa Wilma-ohjelman kautta, koska en ole lapsen huoltaja. Mua ei kutsuta lapsen kevätjuhliin, ei joulujuhliin. Miehen exän takia. Me ei siedetä toisiamme. Tulen toimeen hänen kanssaan - kunhan ei tarvitse nähdä eikä tavata eikä jutella edes puhelimitse. Se ämmä on täysi huora.
Se on se ulkopuolisuudentunne. En tiedä miten pääsisin siitä tunteesta eroon. Lapsi on meillä viikko-viikko systeemillä - viikon meillä ja viikon äidillään. Kun lapsi ei ole meillä, nautin olostani. Hiljaisuutta ja rauhallisuutta ympärillä, illan tullen minä ja mies kahdestaan tuijottamassa jotain typerää sarjaa Netflixistä. Saan mieheltäni kaiken sen tarvitsemani huomion. Itsekkäästi rutistan ja halaan miestäni, viikon verran hän on täysin minun.
Kun lapsi on meillä, muutun seinäruusuksi. Lapsi vie huomion, kun lapsia on vain yksi, sille täytyy järjestää tekemistä. Ihan koko ajan. Muuten alkaa se tuttu rutina "iskä, mulla on tylsää", "iskä, mulla ei oo mitään tekemistä" ja sitä ärsyttävää rutinaa, kitinää kestää niin kauan, että keksit sille tekemistä. Töistä tullessa (olen 12,5h päivästä töissä, neljänä päivänä viikossa) käperryn sohvannurkkaan tabletin kanssa ja jätän sen tekemisen keksimisen miehelle. Ei mun tarvi, koska olen töistä tullessa väsynyt eikä lapsi ole minun ? Joskus pelaan jotain typeriä pelejä sen kanssa mutta en jaksa töistä tullessa sitäkään, että lapsi häviää lautapelin ja vetää sen seurauksena naaman norsun vitulle ja lähtee rääkymään omaan huoneeseensa. Se on huono häviäjä ja minä taas niin "kilpailuhenkinen" etten tahallani häviä lapselle lautapeliä.
Siispä lapsi iltapalalle, iltapesut, nukkumaan. Mies kysyy katsotaanko vielä joku sarjanpätkä. Ei kiitos, meen nukkumaan jotta jaksan herätä kello 04. Ja seinäruusu painelee makkariin, vetää peiton korviin ja toivoo, että viikko menisi nopeasti ohi.
Taidan kuulostaa ihan järjettömän huonolta ihmiseltä ? Siltä se itsestänikin tuntuu. Miksi tunnen näin suurta ulkopuolisuutta ? Miksi olen näin järkyttävän mustasukkainen miehen huomiosta lapselle ? Ei se lapsi ole millään muotoa ongelma, rakastan sitä lasta ... en ehkä niin kuin omaani rakastaisin mutta rakastan silti. Rakastan myös miestäni. Niin paljon ettei miehen järki sitä pysty edes ymmärtämään. Ja hän rakastaa mua. Rakkautta ei meidän väliltä puutu.
Mitä olen uusioperheistä lukenut niin jossain vaiheessa tulee tämä "hylkimisreaktio", tuo lapsi ei ole mun, ei mun tarvi sitä hoitaa, se on jonkun toisen akan kakara joka mussuttaa mun muroja mun aamupalapöydässä. Ja silti se asuu mun kanssa saman katon alla. Mun täytyy hyväksyä tuo lapsi, halusin tai en. Mun täytyy hyväksyä, että se on jonkun muun.
Ongelma on mun korvien välissä.
Mutta en jaksaisi enää miettiä, vatvoa ja puhua. Olen miettinyt viimeisen vuoden miten pääsisin tästä ulkopuolisuudentunteesta irti enkä mä näytä pääsevän. Välillä mietin, että pitäiskö vaan jättää koko paska, koska en enää vain jaksa puhua.
Mä alan olla liian väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti