Nyt meillä alkaa vain olemaan niin paljon ongelmia etten enää pysty. Vai onko ne kaikki ongelmat vain mun päässä? Mua vaivaa hirveän monta asiaa tulevaisuuteen liittyen enkä pysty "vain olemaan", kun päässä kiertää ne samat asiat ja samat kysymykset, se sama epävarmuus tulevaisuudesta.
Mies osaa olla myös niin täydellisen huomaavainen ja ihana, jos vain haluaa. Siitä todisteena eilinen. Mulla oli tosi rankka työpäivä, lähinnä henkisen kuormituksen osalta. Vuoroani mentiin muuttelemaan ilman mitään ennakkovaroituksia ja samalla ilmeni, että palkastani lähtee 80€ - tuosta noin vaan, Jei ? No, se nyt ei ollut se pointti. Mies ei tiennyt tästä mitään, ajattelin kertoa sille vasta kotona. Tulin kotiin, huusin ovelta lujan ääneen niinkuin aina ennenkin: "HÄIJJJ!!" Mutta täysi hiljaisuus. Kummastelin, no, ehkä ne on lähtenyt käymään kaupassa. Riisuin kaikki työvaatteeni eteiseen ja talsin keittiöön. Pöytä oli katettu, kynttilät paloi ja pöydän vieressä seisoi mies ja lapsi jotka yhteen ääneen huusivat: "Tervetuloa kotiin !"
Tippa linssiinhän siinä tuli ja hirveet ryhmähalit valtasi keittiön.
Että kyllä mies osaa halutessaan tämänkin puolen. Sekin ymmärtää ja tajuaa ettei viime ajat ole olleet tässä kovin helppoja kummallekaan ja sitten se tekee jotain, arkipäiväisiä pikkujuttuja millä se saa kumppaninkin hymyilemään ja huokaisemaan. Osoittaa konkreettisesti rakkauttaan.
Mutta sitten on ne pikkujutut mistä ei puhuta, koska ne sattuu. Ne on oikeasti tosi pikkujuttuja mutta kumpikaan ei saa suutaan auki, koska tietää, että toisella on asioista ihan eri näkemys tai sitten on osittain sama näkemys mistä ruvetaan vääntämään ja lopputuloksena on riita. Iso riita, kun kumpikaan ei suostu asettumaan toistensa kenkiin. Mutta mä en saa rauhaa ellei niistä asioista jutella, ellei niitä selvitetä. Tahdon varmuuden tulevaisuudesta. Ehkä eniten stressaa se, kun mies tietää myös, että meidän täytyisi oikeasti istua alas ja jutella niin ei ... Ollaan tehty jo sopimus siitä, että humalassa ei edes yritetä jutella. Asioilla on taipumus paisua humalassa liikaa. Sitten humalassa (about pari kertaa kuussa siis) aina sovitaan, että joo, jutellaan näistä sit huomenna selvinpäin, ei pilata tätä iltaa. Seuraavana päivänä kummallakin on lievä hedari, kumpikin tietää, että nyt pitäis jutella mutta kumpikaan EI JAKSA aloittaa keskustelua. Sitten tuleekin taas arki, työt, lapsi jolloin ei yksinkertaisesti ole aikaa istua alas ja jutella. Summa summarum.
Tänään mulla oli vapaapäivä. Nukuin pitkään ja heräilin kaikessa rauhassa. Lapsikin meni tänään takaisin äidilleen, voin huokaista senkin puolesta taas viikoksi. Siivosin niinkuin yleensä aina vapaapäivinä. Surffailin netissä. Oottelin miestä kotiin. Mies tuli, korjattiin yks kaappi ja mä kollasin jouluvalot ja muut krääsät kaapin perukoilta. En oo varsinaisesti mikään joulutyyppi mutta kai sitä vois jotain laitella ... Jossain välissä sitten oltiin autotallissa tekemässä jotain ja aloitin jutustelun. Aiheena oli Peikkometsä, koska vuokrasopimus loppuu helmikuussa ja mun täytyisi päättää kohta, pikapuoliin, että mitä sen kanssa teen. Peikkometsä on vuosivuokralla, 600€/kk ja vuokrasopimus tehdään vuodeksi kerrallaan. Se on ... miten sen nyt sanoisi ... Peikkometsä on idyllinen paikka. Hirsimökki järven rannalla, sähkö on, kantovesi. Ulkohuussi. Miehen kanssa viime vuoden helmikuussa vähän kriiseiltiin, mä lähdin, mies ajoi mut kotoa pois jonka seurauksena asuin viikon lähes tuntemattoman miehen luona kunnes löysin Torista Peikkometsän. Se oli se mitä tarvitsin siihen hätään. Oli oma piilopirtti mitä pitää puilla lämpimänä, oma piha mitä hoitaa ... kaikki oli mun, ei jonkun toisen. Jouduin pakostakin tekemään asioita. Kantamaan puita ja kantamaan vettä. En voinut jäädä sohvan pohjalle märehtimään, koska piti lämmittää mökkiä. Toimintaterapiaa parhaimmillaan. Peikkometsä on/oli mun turvapaikka. Missä kukaan ei huuda mulle väsyneenä, että pidä turpas kii ...
Se Peikkometsän historiasta. Nyt kohta on tammikuu jolloin Peikkometsä pitäisi sanoa irti, jos sitä ei enää halua pitää. Toinen vaihtoehto on jatkaa sopimusta vuodeksi (vuokranantaja ei vaan yksinkertaisesti voi vuokrata sitä lyhyemmäksi aikaa vaan täytyy tehdä vuoden sopimus) ja maksaa 600€/kk. Olla "sidottuna" siihen taas vuosi. Olenhan mä tähänkin asti pystynyt sen maksamaan, miksen siis jatkaisi sopimusta? Koska yksinkertaisesti sanottuna 600€/kk on saatanasti rahaa. Voisin käyttää sen rahan niin paljon muuhunkin. Sisustaa yhteistä (?) taloa, hoitaa puutarhaa (kyllä, hyvä puutarha vie yllättävän paljon rahaa) jne jne. Enkä olisi enää taloudellisesti niin saatanan ahtaalla. Raha ei tee onnelliseksi mutta, jos sitä on niin on helvetisti helpompi hengittää.
Mutta. Jos luovun Peikkometsästä niin entäs sitten ? Entäs, jos tilanne sattuu taas räjähtämään käsiin, ollaan molemmat saatanan väsyneitä, tulee sanaharkkaa jostain pikkuasiasta joka päättyy siihen, että mies huutaa, että pidä turpas kiinni. Kun mun mielestä noin ei vain sanota toiselle, kumppanilleen, jos sitä arvostaa ja kunnioittaa. Ei vaikka olis miten väsynyt. Viimeksi kyseinen tilanne päättyi siihen, että minä pakkasin auton ja lähdin Peikkometsään. Entäs sitten, jos mulla ei olekaan Peikkometsää, "takaporttia" minne paeta? Täytyykö mun oikeasti vain jäädä kuuntelemaan sitä päänaukomista ja vittuilua ? Jos mies lähtee riidan ollessa suurimmillaan ovet paukkuen lähikuppilaan, täytyykö mun silloin vain jäädä yksin kotiin itkemään ? Ei, siihen minä en lähde. Silloin lähden ovet paukkuen minäkin.
Tuo riita kyllä saatiin sitten jotenkin puhuttua läpi, mies myönsi toimineensa väärin eikä hän tarkoittanut sitä mitä riidan lopuksi sanoi. Kyllä mä sen tiedän. Mutta vittu niin EI VAIN SANOTA TOISELLE VAIKKA OLISI MITEN VÄSYNYT, EI EDES VAHINGOSSA. Tänään mies yritti vääntää mulle rautalangasta, että ei taas tajunnut miten herkkä olen. Normaali ihminen, kun ei kuulemma jäisi vatvomaan yhtä äkkipikaisuuksissa sanottua lausetta eikä loukkaantuisi näin verisesti kuin minä. Mies sanoi ns. "ottaneensa opikseen" taas (!) ja lupaa yrittää tuosta riidasta eteenpäin taas muistaa vastaavanlaisissa tilanteissa sen miten herkkä olen ja miten herkästi ne sanotut sanat saattaa mua satuttaa. Ja tiedän, että mies todella tarkoittaa tuota ja oikeasti yrittää. Jokaisen riidan yhteydessä se on "oppinut" jotain mitä ei ole tehnyt uudestaan.
Mutta tänään otin asian taas puheeksi, kun tuota Peikkometsän tulevaisuutta olen joutunut pähkäilemään. Kysyin, että entäs sitten, jos/kun tulee samanlainen tilanne (kyllä, kolmen kuukauden tai viiden vuoden päästä saattaa tulla samantyyppinen riita) ? Mitä mä sitten teen, kun en suostu jäämään tyhjään taloon yksin itkemään ? Mihin mä silloin menen ? Mulla ei juurikaan ole ystäviä tai edes kavereita tässä lähistöllä minne voisin mennä pariksi yöksi koiran kanssa. Kyllä, mun elämä on työ, koti ja koira. Surullista eikö vain ? Miehen mielestä pelkästään taas yritän provosoida, luoda pahaa kitkaa ja yllyttää riitaan kyseisellä asialla. Sanoo ettei jaksa jutella enää aiheesta. Niin, koska sä sitten jaksat ? Mies kysyy miksei riittänyt se, kun hän lupasi ottaa opiksensa taas? Niin. Kun se ei nyt enää riitä. MUN TÄYTYY TIETÄÄ MIHIN MÄ MEEN VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ, KUN SÄ TAAS KÄSKET PITÄÄ TURPANI KIINNI, TAJUAKSÄ ?? Mulla täytyy olla joku tulevaisuuden kuva jotta pystyn luottamaan taas !
Nyt mä kohta alan nauramaan jo itse itselleni. Alkaa itsestänikin jo kuulostaa niin surkuhupaisalta.
Lisäksi Peikkometsässä on se ongelmana, että miestä stressaa jollain tasolla lähteä sinne. Ei sinne aja kuin puoli tuntia mutta miestä stressaa lähinnä se pakkaaminen, purkaminen, pakkaaminen ja purkaminen. Kun mulle se taas ei ole ikinä ollut ongelma. Nautin jopa siitä "lähdön tunnelmasta". Mä kun en pysty ymmärtämään mikä siinä stressaa niin saatanasti ... Mies kyllä viihtyy Peikkometsässä, se ei ole ongelma. Mutta se itse lähteminen ja se itse palaaminen. Yritin tänään sitten kokeilla yhtä lähestymistapaa, kompromissia mitä olen päässäni pyöritellyt viikon verran. Että oltaisiin pari viikonloppua kuukaudessa vain kotona ja pari viikonloppua Peikkometsässä. Toinen viikonloppu Peikkometsässä olisi se meidän ainut yhdessäolo "vain me kaksi" viikonloppu. Sillä tavalla saataisiin aikaa niille kotiaskareille, pihahommille mitä ei viikolla pysty/jaksa töiden takia mutta sitten olis myös sitä aikaa Peikkometsässä. Mies kyllä kuunteli ehdotukseni ja oikeasti yritti maiskutella sitä suussaan hetken. Mutta sitten tokaisi ettei halua mitään "kalenterisysteemiä" milloin mennään minnekin. Jos hän haluaa olla kotona niin hän on kotona. Jos hän haluaa tulla Peikkometsään niin hän tulee Peikkometsään. Siinä vaiheessa minä päätin keskustelun, että olkoon sitten niin kuin tähänkin asti, huokaisin syvään ja pakenin tupakalle.
Mies myös sanoi olevansa sitä mieltä, että mun täytyisi lyödä ns. lukkoon se ajatus siitä, että pidän Peikkometsän vielä seuraavankin vuoden. "Jos sulla kerran täytyy olla joku takaportti minne paeta niin sitten pidät sen. Mutta kyllä sä tiedät etten mä sen viime riidan aikana ollut sua täältä missään vaiheessa pois ajamassa".
Mies lähti palauttamaan lapsen vaatekassin exälleen (asuu suht lähellä) ja sanoi menevänsä yhden kaverin kanssa juomaan pari kaltsua lähikuppilaan. Minä jäin tähän sohvalle yksin ihmettelemään kyseisen keskustelun (riidan?) jälkeen. Että niin. Eikö yksi parisuhteen onnistumisen edellytyksiä ole juuri se ettei tarvita mitään "takaportteja" minne paeta? Uskonko meidän yhteiseen tulevaisuuteen ollenkaan ? Mutta en mä jumalauta jää tänne tyhjään taloon yksinäni pillittämään, jos toinen lähtee suutuspäissään ensin. Meillä on ollut muutamia isompiakin riitoja ja oikeasti vakavia juttuja myös tämän muutaman vuoden aikana jotka on jättäneet arpensa. Niiden takia on ... vaikea enää luottaa, uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Jos mun täytyy ajatella, että parempi pitää Peikkometsä "hätätilanteiden" varalta niin eikö silloin joku asia ole parisuhteessa pilalla ? Mikä se joku asia on ? Nyt taas tuntuu siltä, että olisi vain helpompi hommata se paku ja kadota. Ei tarvisi enää miettiä ja pähkäillä ja jankata näitä samoja asioita. Kun ei jaksaisi enää. Olisin taas oma itseni ja on the road again ... Kunnes tulee taas se päivä, kun mua odotellaan kynttilän valossa töistä kotiin ja toivotetaan tervetulleeksi kotiin.
Vittu mun pää hajoaa ihan kohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti