Hiiri joka teki kuolemaa

Eräs tuttava joskus kauan sitten (pari vuotta sitten ?) heidän mökillään juhannuksena sanoi, että miehiä tarvii aina välillä "kiskasta takaisinpäin". Jos naru pääsee löystymään liikaa niin pieni kiskaisu narusta ja mies on taas oma itsensä. Silloin en juurikaan noteerannut kyseistä kommenttia mutta näin vajaan kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen voin vain todeta, että niinhän se on. Jos päästää narun liian löysälle niin mies alkaa kukkoilemaan, ei enää muista, että samassa uusioperheessä tässä ollaan. Jos olisin tiennyt miten voimia vievää ja jaksamista vaativaa hommaa se narun takaisin kelaaminen voi ollakaan - en tiedä lähtisinkö tähän samaan kuvioon uudestaan. 

Paras ystäväni oli täysin ymmällään, kun kerroin etten ole koskenut mielialalääkeisiin reilu kahteen vuoteen. Unipilleriä vielä syön jotta saa nukutuksi mutta se ei ole varsinainen "psyykelääke". Niin. Itselle taas oli jotenkin outoa miten ne vanhat ystävät, jotka tuntevat mut vuosien takaa tuntuvat ajattelevan, että olin, olen ja tulen aina olemaan se impulsiivinen tunneköyhä lääkezombi joka ei ikinä kasva ja joka ei ikinä rupea elämään. 

Mielialalääkkeet on itse saatanasta. Elämä on tasaisen harmaata, ei suuria ilon ja onnen purkauksia eikä syvääkin syvempiä vesilätäkköjä joihin hukkua. Tasaisen paksua harmaata paskaa. Ne tekevät ihmisestä tunneköyhän lääkezombin. Mieluummin tunnen ja elän, nauran ja itken. Tietenkin esim. skitsofrenia, psykoosit yleensä, kaksisuuntainen ym. ovat diagnooseja joihin lääkitys on ainoa vaihtoehto toipumisen kannalta. Juuri eilen luin jonkun Iltalehden lööpin jossa kerrottiin, että diagnoosistani pääsee yli kasvamalla. Se ei ole helppo tie mutta, jos on selvinnyt hengissä nuoruuden ja varhaisaikuisuuden yli niin on kaikki rahkeet ns. normaaliin elämään. Olen jo yli 30, voin käsi sydämellä sanoa, että olen kasvanut. Ja ennenkaikkea rauhoittunut. Vaikkakin olisin valmis pakkaamaan sen pakun ja katoamaan Suomen kartalta. Olen ottanut vastuun elämästäni, raha-asioistani eivätkä laitokset enää vedä puoleensa. Vielä, kun pääsisi eroon tästä sekunneissa vaihtuvista ajatuksista, tunnepuolen kaaoksesta, itsetunnon puutteesta (helvetin kova kuori, suojamuuri jonka taakse en oikeastaan edes halua (vielä, enää?) päästää ketään), ulkopuolisuuden tunteesta, epävarmuudesta, että olisin sinut menneisyyteni, nykyisyyden ja tulevaisuuden kanssa. 

Uusi diagnoosi: Erityisherkkä. High Sensitive Person, HSP,  joka alkaa itkemään, kun hiiri tekee kuolemaa saunan lattialla, rakentaa sille "kuolemankolon", nostaa hiiren pesään ja vie sille pienen palan juustoa jota se voi nuuskutella viimeisillä hengenvedoillaan. Joka nauraa vedet silmissä, kun työkaverilla ja pomolla vaihtuivat ajokortit firman pikkujouluissa, työkaveri joutuu yöjunassa kännissä lipuntarkastajien kohteeksi ja ojentaa konnareille ajokorttia jossa on häntä itseään yli 30 vuotta vanhempi mies ja työkaveri väittää tosissaan olevansa siinä itse.

Kumpa lääkärit aikoinaan olisivat vain ymmärtäneet, että olen vain herkkä. Joka ei ole sairaus itsessään, joka on geeniperimää. Reagoin tunnepuolella vahvasti, jos joku ihmettelee ääneen miksen enää syö mielialalääkkeitä. Miksi helvetissä mun pitäis syödä niitä ?! Tai ihmettelee miksi alan itkemään silloin, kun olen äärimmäisen vihainen ja loukkaantunut. Ihmettelee miksi nukun vieläkin pehmolelu kainalossa. Joka loukkantuu itseensä kohdistuvasta arvostelusta verisesti mutta joka käsittelee kyseistä loukkausta päässään vuosiakin ja vasta sitten antaa anteeksi sekä itselleen, että loukkaajalle. Joka ylireagoi vahvasti niihin asioihin mille ns. normaalit ihmiset kohauttavat olkiaan. Joka jää miettimään. Ihan liikaa. Jolla fyysinen hermosto on herkempi kuin niillä taviksilla. Sen takia mulla on AINA kylmä. Kuljen kesät talvet villasukat jalassa. Jolle jatkuva melu, älämölö, jatkuva kiire on kuolemaksi. Joka tarvii oman pikku hiljaisen turvapaikan vaikka vain puoleksi tunniksi jotta jaksaa taas. Kuormitun tiedon tulvasta. Sitä on olla HSP ja jota yritän opetella soveltamaan meluisassa maailmassa, työpaikalla, kotona, joka puolella. En varmaan juurikaan HSP:stä diagnoosina kirjoita tänne mitään; mutta on hyvä tietää, että se vaikuttaa kokemaani ja kirjoittamiseeni paljon. Ja on hyvä tietää, että olen extrovertti HSP. On olemassa myös introverttiversio HSP:stä mutta minä olen ehdottomasti extrovertti. Jos on tylsää eikä ole mitään tekemistä (tässä tapauksessa kynsien pureskelukin lasketaan tekemiseksi), se on kuolemaksi. Jos taas töissä on liian kiire, kotona on liian kiire, joka paikasta tulvii tietoa maailman menosta, sosiaalinen elämä menee liian aktiiviseksi - kuormitus on valtava aistien ja tunneskaalan takia, sekin on kuolemaksi. Näen toisesta ihmisestä jo kaukaa millaisella tuulella toinen on, aistin. Joku vitun kuudes aisti mitä olen vihannut aina. En ole vielä päättänyt vihaanko HSP:tä vai rakastanko sitä, kun vihdoin ja viimein löysin itselleni kategorian/lokeron mihin työntää itseni ja vertaistukiryhmät fb:stä. Tällä hetkellä inhoan enemmän kuin rakastan. Yritä tässä nyt sitten elää. 

Mutta se ajatus mistä kaikki lähti. Kun sitä miestä pitää aina välillä kiskasta takaisinpäin. Oon tehnyt sen jo muutaman kerran, riidan aikana vähitellen kerännyt narua takaisinpäin ja kun se on tarpeeksi tiukalla niin olen pitänyt siitä kaksin käsin kaikilla voimavaroillani kiinni. Riidan lauetessa olen päästänyt otteeni mutta jättänyt kerimäni narun vain puolilöysälle. Kaatunut itse, koska kiinni pitäminen on rankkaa. Se on ihan vitun rankkaa. Välillä tuntuu ettei enää jaksa, olisi niin paljon helpompaa vain luovuttaa ja juosta itse karkuun, kaikki voimat on jo menneet mutta silti jostain syystä sisu käskee vetämään ettei toinen luiskahda polulta. Sekö sitä rakkautta on ? Mä en enää vain tiedä montako kertaa jaksan keriä sen narun saatika pitää siitä kiinni riidan aikana. Mäkin kuitenkin olen vain ihminen jolla on tunteet.