Olen huono häviämään mutta välillä tahtoisin hävitä.
Eilen iltasella pelattiin kolmestaan Uunoa. En yleensä pelaa heidän kanssaan mitään (lapsen kanssa kahdestaan kyllä), koska tiedän miten huono häviäjä olen. Mies on hyvä korttipeleissä ja lapsi tulee isäänsä. Lapsi ei osaa vielä pelata strategisesti mutta lähtee mukaan isänsä nauramiseen ja ilkkumiseen siinä vaiheessa, kun jollain toisella pelaajalla menee huonosti. Siinä kävi sitten niin, että minä laitan parin pelin jälkeen kortit nätisti sivuun ja sanon, että mun pelit jäi tähän, he voivat jatkaa kahdestaan. En tahdo kuitenkaan olla huonona esimerkkinä lapselle. Hävitä voi rauhallisesti ja nätistikin.
Menin terassille tupakalle ja lapsi lähti käymään huussissa. Menin takaisin sisälle ja aloin tuijottamaan tyhjin silmin jotain tyhmää luontodokkaria. Mies tuli viereen ja rapsutti niskasta. Tirskui ja rupes höpöttämään jostain 50 vuotiaasta filosofian maisterista joka lähti pokeripelistä tipat linsseistä valuen. Mee nyt pois siitä ja anna mun hävitä rauhassa, kyllä mä tästä kohta tokenen ! Mutta ei, kun piti jatkaa sitä tirskumista - sitä nauratti suunnattomasti mun tapa reagoida häviämiseen. Eikä siinä, mua naurattaa itseäkin aina suunnattomasti, jos lapsi häviää jonkun lautapelin ja se lähtee itkien paikalta pois. Reagoin häviämiseen yhtä voimakkaasti kuin lapsi. Mutta mies vain jatkoi, koska se myös huomasi miten herkässä mielentilassa olen ja miten se hänen voiton sekainen naurunsa mua ärsytti. Siitä se sitten lähti. Piilopirtissä lensi pöydällä olevat tavarat muistilappuineen (semmonen pieni rasia jossa about 300 muistilappua mille voi kirjoittaa), kortteineen kaikkineen pöytäliinan mukana kattoon. Paukkulasi ja kaljatölkki ja pillimehu kaatuivat siinä samassa. Puhelimet lensi seinään, ihme että säilyivät ehjänä. Vedin happea ja kysyin; Joko voit lopettaa ? Mies nauroi kahta makeammin. Kysyin uudelleen, että voisiko hän nyt ihan oikeasti lopettaa ? Ei se pystynyt joten ikkunalaudalta lähti seuraava erä tavaraa lentoon. Sitten mieskin jo havahtui nauramiseltaan ja sai sanottua, että voisinko jo rauhoittua. Kysyin taas vastineeksi, että joko hän lopetti ? Ei se pystynyt vieläkään. Sitten tuli se vaihe, kun meinasi mennä överiksi; mun teki mieli lyödä miestä, tukkia sen turpa jollain. Mies esti lyönnin ja loppuihan se nauraminen - vihdoin.
Siinä sitten jäin keräämään kolmeasataa muistilappua lattioilta. Ja siivoamaan kaatuneita juomia. Lapsi tuli huussista ja jäi suu auki tuijottamaan.
"Mitä täällä on tapahtunut ?"
"Annastiina hävisi korttipelin."
"Joo ja iskä ei osaa lopettaa ajoissa vaikka nätisti pyytää."
Lapsen mentyä nukkumaan siinä sitten vähän yritettiin pohtia mikä meni pieleen. Olen ehdoton itseeni kohdistuvasta väkivallasta - niin henkisestä kuin fyysisestäkin väkivallasta. Miehen mielestä se koskee myös itseäni; minäkään en saa käydä päälle. Se on totta. Ylireagoin. Mutta olin juonut pari paukkua, en voinut lähteä ajelemaankaan. Pari tuntia, kun olisin vain ajellut päämäärättömästi ja tullut takaisin niin se nauraminenkin olisi palatessani varmaan loppunut. Mutta en päässyt karkuun, koska pari paukkua ... Siinä sitten kumpikin syyteltiin (taas) toisiamme. Mä kyllä myönsin, että käyttäydyin väärin. Mies taas ei myöntänyt sitä, että tahallaan provosoi ja yllytti. Miksei se vaan voinut lopettaa sitä nauramista ja ilkkumista ? Kyllä, olen herkkä.
Naisen ja miehen väkivaltaisuus eroaa mielestäni siinä, että naisen, pikkuisen naisen "väkivaltaisuuden" raamikas mies pystyy estämään helposti. Ottamaan syliin ja kuiskia korvaan, että rakastaa silti. Mies taas, kun rupeaa moukaroimaan pikkuista naista niin se pikkuinen nainen on sen jälkeen sairaalassa.
No, eipä me oikein saatu sitä(kään) loppuunasti puitua. Ei ainakaan niin, että minä olisin ollut tyytyväinen. Meillä on sellainen tietynlainen keskusteluyhteys kadonnut jo aikaa sitten. Tänään käytiin ulkona syömässä kolmistaan, varmaan ensimmäisen kerran vuoteen ja oltiin taas niin iloisia. Miestä ei varmaan jäänyt mikään painamaan, mua jäi.
Mietin, että tahtoisin hävitä. Kadota. Olla poissa. Oma elämä eikä kenenkään muun. Eilen illalla päässä liikkui mitä villeimpiä suunnitelmia. Vaihdan joku kaunis päivä henkilöautoni johonkin vanhaan ruosteiseen pakettiautoon, pakkaan sen kattoamyöten täyteen ja vain katoan. Häviän. Jätän kirjeen pöydälle jossa lukee vain Kiitos ja anteeksi, kun en pystynyt tähän. En pystynyt toisen rakentamaan elämään jossa toinen on rakentanut kaiken lasta ja naapureita myöten.
Ja kyllä, olen niin hullu ettei tuollaisen tekeminen ole ollenkaan mahdotonta meikäläiselle. Sitä ennen pitäisi löytää työpaikka. Jostain. Ihan sama mistä. Pohjoisesta mieluiten. Se onkin sitten vähän haasteellisempi juttu.
Mutta toisaalta. Kun minä rakastan. Ja mua rakastetaan. Vaikka riidellään niin silti rakastetaan. En mä voi aina lähteä karkuun, kun tuntuu pahalta. Mä olen tehnyt niin koko elämäni. Vaihtanut pitäjää tai kaupunkia aina silloin, kun on alkanut liikaa ahdistamaan. Tässä pitäjässä olen asunut kauemmin kuin yhdessäkään muussa.
Mutta vain luoja yksin tietää miten mä olen yrittänyt tässä kuviossa elää. Kun on mies ja hänen lapsensa. Hänen talonsa. Exä. Kyttäävät naapurit. Mä olen ihan oikeasti yrittänyt. Puhua, selvittää, kertoa. Mäkään en ole superihminen, en mäkään kaikkea jaksa yksin. Vai enkö jaksa vain päänsisäistä kaaosta ? Kun ei ole ketään kelle siitä puhua ? Joka ottaisi tosissaan ja kuuntelisi ? Keksisi mun kanssa jonkun toisen vaihtoehdon kuin häviämisen Suomen kartalta ? Koska kaiken kaikkiaan; mulla on tällä hetkellä kaikki mistä moni suomalainen vain haaveilee; vakituinen työ, omakotitalo, mies ja hänen lapsi, koira, auto, Peikkometsä.
Joten, mikä vittu on ongelmana taas ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti