Nyt taas töitä, selviytymistä ja piiloutumista katseilta Peikkometsään.
Kaikki lähti oikeastaan hiihtolomasta. Lapsi oli meillä hiihtoloman, minä töissä joten mies joutui sitten oman hiihtolomansa "uhraamaan" lapselleen. Mitä uhrautumista se on, jos oman lapsensa kanssa viettää hiihtoloman? Kun lapsi sunnuntaina tyytyväisenä hiihtolomaansa lähti takaisin huoran luo niin mies rojahtaa sohvalle nauraen ja sanoen: "Mä selvisin tästä viikosta!" Aloin jo tuolloin miettiä, että nyt alkaa taas tämä miehen jokakeväinen jengalle meno ....
Yritin olla siinä sitten "rauhoittavana tekijänä", hoitaa arkea, kotia, koiraa ja Peikkometsää niin, että kaikilla olisi hyvä olla jokapaikassa. Mutta miehen jenga tuntui vaan kiristyvän. Sitä mukaa, kun miehen stressitaso ei helpota ajan myötä niin se sama stressi ja paha olo tarttuu muhun. Vaikka yritin miten sitä välttää, selitellä itselleni, että "tää nyt vaan on taas tämmönen kausi" niin kyllä mä vaan imen ne ihmisten tunnetilat itseeni niin voimakkaasti, että kaikki levähtää käsiin.
Joku viikonloppu oltiin kolmestaan Peikkometsässä ja lapsi ehti hiihtolomalla taas tottua siihen, että "minä olen kaikkivaltias jumala palvelkaa minua" - asenteeseen, kun sai iskän kanssa olla kaikki kaksi päivää Peikkometsässä ihan kahdestaan ja sai iskän jakamattoman huomion. No, mun kanssa se ei enää onnistu. Lapsi voi kyllä riehua, viipottaa, tutkia kuolleita lintuja kepillä, nauraa ja älämöidä sielunsa kyllyydestä mutta Peikkometsässä on yksi paikka missä se ei sitä tee niin kauan kuin minä olen paikalla; se on sauna. Pojalla on mustasukkaisuus vaihe meneillään taas jonka seurauksena minä olen hänelle ilmaa; on vain hän, kaikkivaltias jumala ja hänen iskänsä. Pojan kanssa ollaan kyllä käyty näitä "lässynlää" keskusteluja paljonkin, jossa molemmat - minä ja mies - ollaan kerrottu, että mustasukkaisuuteen ei ole tarvetta, iskä rakastaa häntä silti vaikka minä ja iskä joskus kahdestaan kikatetaan jollekin tyhmälle asialle eikä kerrota hänelle mikä naurattaa - koska lapsi ei kuitenkaan ymmärtäisi aikuisten huumoria. No, jokatapauksessa ... pojalla on myös mustasukkaisuutta saunoessa. Mulla, kun on tapana, että makaan lauteilla pää miehen sylissä jalat kohti kattoa ... ja nautin siitä todella. Se on sitä, kun saunotaan, ollaan perjantai iltana suht hiljaa töiden jälkeen ja vaan nautitaan olostamme. Se, jos mikä auttaa unohtamaan viikon kiireet, paineet ja stressin. Mutta sitten, kun pojalla on tämä mustasukkaisuus-kausi meneillään (varsinkin hiihtoloman jälkeen) niin tämä kaikkivaltias jumala päättääkin, että se on hän joka saa makoilla iskän sylissä saunan lauteilla. Miehelle se on pelkästään suloista (onhan kyseessä hänen lapsensa) mutta jumalauta mitkä tukahdutetut nipparit mä siitä vedin.
Tästä sauna käyttäytymisestä on juteltu pojan kanssa myös jo viime kesänä ja jo silloin on tehty selväksi, että se olen MINÄ joka siellä lauteilla makaa, EI HÄN. Eihän se jumalauta kestä edes löylyä ja silloin, kun hän makaa iskän sylissä lauteilla, minä istun vittuuntuneena alimmalla lauteella enkä voi saatana vie edes heittää löylyä, koska tämä kaikkivaltias ei sitä ylälauteilla kestä niin pitääkö mun jumalauta silti perjantai-iltana töiden jälkeen vaan vittu kestää??
Kun kesällä asiasta kolmistaan juteltiin ja asia selitettiin myös "lapsen tasolla" niin nyt hiihtolomaan asti meni kaikki hyvin. Sitten tuli taas vittu-minä-minä-minä-kausi ... 2-3 viikkoa sitten asia kärjistyi niin, että poika meni "muina miehinä" makoilemaan ylälauteille, mies laittoi siinä vaiheessa vesiä, minä sanoin pojalle nätisti: siirry. Ei mitään reaktiota. Sanoin vähän lujemmin: no niin! Siirry! Ei minkäänlaista reaktiota, leveä ivahymy kasvoillaan vaan makoili siinä MUN saunatyyny päänsä alla niinkuin se ylälaude kuuluisi vain hänelle. Repäisin sitten saunatyynyn pojan pään alta pois, koska ääneenkään en voinut karjaista, että NYT VITTUUN SIELTÄ YLÄLAUTEILTA, nätti ja vähän kovempi nättipyyntö ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota niin pam.
Poika löi päänsä saunan lauteisiin. Ei sitä tosissaan edes sattunut, säikähti enemmän mutta itkuhan siitä pääsi. Sitten iskälle huutamaan ja kertomaan miten Annastiina veti tyynyn hänen päänsä alta ja nyt sattuu ihan saatanasti. Voi voi nyyh nyyh niisk niisk.
Siitäkös mies sitten riemastui, raivosi mulle naama punaisena miten kukaan ei satuta HÄNEN poikaansa, miten HÄNEN POJALLAAN on oikeus olla kaikkivaltias jumala ja miten mulla ei ole minkäänlaisia oikeuksia vaatia/haluta muuta. Ei edes rauhallista sauna iltaa töiden jälkeen.
Todennäköisesti antaisin oman lapseni käyttäytyä juuri niinkuin mieheni antaa pojan käyttäytyä mutta jumalauta, sen HUORAN PENIKKA ei IKINÄ enää hypi mun naamalle. Ei vittu ikinä. Peikkometsän sauna on jotain niin pyhää, että se penikka ei siellä IKINÄ ENÄÄ kukkoile mulle. Ei vittu ikinä. Ja nyt siitä on jo niin kauan aikaa mennyt ettei se edes muista koko tapahtunutta.
Poika on mulle rakas ja olin järjestämässä hänelle maailman parhaita synttäreitä jotka on tulevalla viikolla. Kakkupohjat, ilmapallot ym. sälä hankittu. Kakaroita tulossa koko talo täyteen ja minä istun Peikkometsän nojatuolissa. Kohta takan pelti kiinni jotta lämpötila pääsee nousujohteiseksi.
Vihaan.
Vihaan. Vihaan.
Vihaan kaikkia tasapuolisesti.
Mutta menee ajan kanssa ohi.
Tuon tapahtuman jälkeen mies on käynyt yhä enemmän jengalla. Miehen mielestä asia puitiin läpi heti maanantaina, kun poika oli lähtenyt takaisin huoralle mutta mun mielestä siinä ei puitu yhtään mitään. Mitään konkreettisia "jatkosuunnitelmia" ei tehty. Meidän keskustelu oli tyyliin tätä luokkaa:
Mies: "Koita vittu tajuta, että se on MUN poika"
Minä: "Ja koita vittu tajuta, että se EI OLE MUN POIKA eikä tule ikinä olemaan"
Miehen mielestä asia puitiin läpi ja kertoi mies oikeasti ymmärtävänsä munkin pointin, sen, että Peikkometsän sauna on pyhä paikka, siellä EI RIEHUTA, EI PELLEILLÄ, siellä nautitaan olosta lähestulkoon hiljaisuudessa, MINÄ MAKAAMASSA YLÄLAUTEILLA.
No, mun mielestä sitä ei noilla lauseilla niin vaan ole "puitu". Tarvin paljon enemmän keskustelua siitä mikä meni pieleen, mitä olisi voinut tehdä toisin jne. Mutta miehen kanssa on turha yrittää keskustella, se menee vaan riidaksi, enkä mä enää jaksa alottaa sitä riitaa. Molemmat yhtä itsepäisiä eikä kumpikaan anna mielipiteestään tippaakaan periksi.
Peikkometsän sauna on pyhä paikka ja se jannu ei kukkoile mulle siellä yhtään. Ei vittu yhtään. Tonkikoot linnuilta suolenpätkiä kepillä pihalla - sitä sen lapsuuden pitääkin olla - mutta mökkisauna ... ei, siellä ei pelleillä sitten yhtään. Rajat ne on mullakin ja ne menee siinä.
Tuon meidän "keskustelun" päätteeksi mies lähti "koiran kanssa lenkille". Eli otti koiran mukaan ja meni baariin. Ei, mies ei lenkkeile koiran kanssa 1,5 tuntia - minä saattaisin - mutta mies ei. Se "lenkkeili" n. 20min jonka jälkeen istui yli tunnin kittaamassa kaljaa läheisessä pubissa - koiran kanssa.
No, menneisyyteni huomioon ottaen en odottele kovin kauaa miestä baarista kotiin joten lähdin Peikkometsään - ilman henkireikääni, koiraani, koska mies ei vittuuntuneena vastaa edes asiallisiin viesteihin. Seuraavana päivänä - krapula morkkiksissa - mies kuitenkin lähettää viestin, että "jos tulisit kotiin, ei tässä nyt mitään niin vakavaa ole tapahtunut että tarttis lähteä tolleen". No, olihan se jotain edes sinnepäin mitä ajattelinkin vaikkei asioista oltu vieläkään varsinaisesti keskusteltu. Pakkasin auton uudestaan ja lähdin takasin kotiin.
Eikä meno muuttunut miksikään.
Viime viikonloppu oli meidän ensimmäinen yhteinen viikonloppu kolmeen kuukauteen, ilman poikaa, ilman töitä, ilman flunssaa, ilman pakollisia sukutapaamisia. Olin odottanut tuota viikonloppua kuin syöpää sairastava kuolemaa. Perjantai ... meni töiden jälkeisessä koomatilassa. Sauna, vähän seksiä, nukkumaan. Mies ihan vitun jengalla koko ajan, ei pystynyt rentoutumaan oikein missään välissä. Lauantaina lähdettiin junalla keskustaan syömään. Olin ostanut meille yhteiseksi joululahjaksi ravintolaan lahjakortin. Se oli tarkoitus käyttää nyt. Ja käytettiinkin. Mies kittaa kaljaa aamupäivästä lähtien, minä myös yritän siinä muutaman rentouttavan ottaa. En tykkää julkisista liikennevälineistä, en ihmisistä jotka tungeksii.
Ravintola illallinen meni kivasti, oli ihana ravintola ja hyvää ruokaa.
Paluumatkalla mies olisi halunnut tietenkin poiketa baariin. Ehdotin meidän uutta lähibaaria jotta voin käydä kaupassa samalla ja pääsee sit himaan suht nopeesti. Se kävi miehelle. Juotiin yhdet, koiran kanssa lenkille, vähän telkkaria ja nukkumaan. Mies ihan vitun jengalla koko ajan, ei pystynyt sohvalla rauhottumaan vaan vähän väliä pitää nousta käymään tupakalla, vessassa, jääkaapilla, milloin mitäkin ... kai se kalja auttoi sitten loppuviimeksi nukkumaan.
Sunnuntaina herättiin kuten aina, pieni "koomahetki" kummallakin, sitten ruvettiin siivoomaan pojan synttäreitä varten. Sitä ennen mies halusi hässiä. Mikäs siinä, kestihän se ainakin 5 minuuttia. Kun siivouksesta oli jäljellä enää lattioiden pesu niin mies ilmoitti, että hän lähtee nyt poikien kanssa päiväkaljalle klo 14:30. Mikäs siinä, asiasta oli erikseen sovittu.
Kello tuli viisi, sitten kuusi, sitten puoli kahdeksan. Minä, kun luulin, että se on n. viiden maissa viimeistään kotona. Minä neulon kiltisti villasukkia ja odotan kännistä miestä "päiväkaljoilta" takaisin kotiin.
Olin vihainen. Raivoissani. Että "päiväkaljat" tarkoittaa samaa kuin koko loppupäivän kestävät baarikierrokset? Vitun marjat. Olen ennenkin asiasta miehen kanssa vääntänyt. Miten tärkeää mulle on se, että tullaan silloin, kun on sovittu. "Kohta" ei ole sovittu aika. Se on kaukana siitä. Ja, jos mennään päiväkaljoille niin se ei tarkoita sitä, että ollaan siellä koko loppupäivä ja ilta.
Miehen tultua mentiin saunaan. Se rupes haastamalla haastamaan riitaa nillittämällä jostain semmosesta asiasta mikä ei millään tavalla liittynyt hänen käytökseensä. Aina minä, ei koskaan hän - niinpä niin ...
Pakkasin laukut, koira kainaloon ja Peikkometsään. Täällä on hyvä olla. Rauhallista. Kukaan ei syyllistä, mollaa, hauku, ei katso ivallinen hymy naamallaan. Hiljaisuutta, edes lämpöpumppu ei kohise korvissa, vain takkatulen rätinä ja koiran hiljainen tuhina.
Kolmen kuukauden hiljaisen odottamisen jälkeen odotin viikonlopulta paljon enemmän. Kai se oli se, missä mönkään mentiin. Odotin liian paljon kolmen kuukauden jälkeen. Petyin. Mies ihan vitun jengalla ihan koko ajan - odottaen vain, koska hän pääsee poikien kanssa baariin. Kolmen kuukauden jälkeen taas minä odotin sunnuntai päivältä jotain ihan muuta kuin nopeeta nusasemista aamulla, siivoamista hänen poikansa synttäreitä varten ja lopun päivää villasukkaa neuloen odottaen kännistä miestä baarista kotiin vaikka VITTU LUPASI TAAS KERRAN menevänsä vain "päiväkaljoille".
Mua ei kukaan kohtele seinäruusuna. Ei ex eikä edes nykyinen vaikka muuten ovat kaksi eri ihmistä. Mä tahdon parisuhteen jossa kumpikin kunnioittaa toistaan. Järkyttävintä tässä mun ja miehen suhteessa on se, että ei saa hajota. Kumpikaan ei luota toiseensa sen vertaa, että pystyisi näyttämään toiselle kyyneleensä. Minä pakenen sitä hajoamista Peikkometsään, mies itkee itkunsa krapulamorkkisten jälkeen.
Järkyttävää, ettei sen vertaa voi toiseen luottaa, että pysyisi siinä hajoamisen jälkeenkin. Kohta kolme kokonaista vuotta tätä samaa.
Mitä mä vieläkin tässä suhteessa teen?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti