Kumpikaan ei tietenkään myönnä tehneensä mitään väärää. Raastavaa. Kyllä mies sentään myönsi, että "yksille, kaksille" oli tarkoitus lähteä mutta, kun juttu luisti niin hyvin niin ... niin. Kyllähän mun jo yli kolmekymppisenä pitäis tietää ettei ne miesten "yhdet, kahdet" ikinä onnistu. Ja sitten, kun se venähtää niin mun pitäis vain sietää?
Kyllä mäkin osaan olla inhottava, vittuileva, satuttava akka, jos vain haluan. Näkisittepä kaikki ne viestit mitä olen miehelle lähettänyt viimeisen parin päivän aikana. Jos mies vittuilisi mulle yhtä kovalla kädellä - jättäisin sen heti. Osaan tarpeen vaatiessa iskeä sinne missä se eniten tuntuu.
Mutta. Rakkaus voittaa kaiken? Eh? En mä niin leppynyt vielä ole.
Eniten viime viikonlopun tapahtumissa loukkasi se "halpa huora" - olotila. Kun se sunnuntai aamuna nusasee pikaisesti ja sen jälkeen lähtee poikien kanssa kippolaan "yksille, kaksille" mutta viettääkin siellä koko loppupäivän ja tulee jurrissa himaan. Minä neulon villasukkia kotona ja odotan. Odotan miten kännissä se sieltä tulee.
(tässä vaiheessa täytyy miehen puolustukseksi sanoa, että tätä tapahtuu todella, todella harvoin)
Koko tämä mun ajatuskuviohan johtuu menneisyydestäni. Ex lähtee kippolaan, tulee jurrissa himaan ja minä otan iskut kiltisti vastaan, koska olin kuulemma pettämässä häntä sillä aikaa. Hmm. Tiedänhän minä järjellä ettei nykyinen mies ikinä toimisi samoin, päinvastoin, se antaa mulle kännisiä kuolapusuja siinä vaiheessa. Mutta niitäkään en pysty siinä vaiheessa sietämään. Pelkään konflikteja kännisten ihmisten kanssa, jos olen itse selvinpäin. Pelkään puhua, koska känniläiset käsittää sanomiseni ihan toisin kuin olin ne tarkoittanut. Ällöttää selvinpäin ne kuolapusut ja lääppimiset. Jos taas olen itse kännissä niin se ei haittaa. Kieroutunutta. Mutta asiaan palatakseni niin. Niin. Mies kertoi ymmärtävänsä (taas) ja rivien välistä pystyi lukemaan, että hän lupasi välttää taas tämän tyyppisiä "ohareita". Mies tietää menneisyyteni, olen siitä avoimesti kertonut. Miestä enemmän kiukuttaa ajatus siitä, että hänellä olisi "kotiintuloaika" kuppilasta. En mä ole sitä ikinä vaatinut. Olen pyytänyt vain, että hän sanoisi jo lähtiessä, että aikoo mennä poikien kanssa kuppilaan, olla siellä koko vitun loppupäivän ja vetää ihan vitunmoiset kännit. Silloin minä tiedän enkä jää turhaan kotiin oottelemaan. Voin lähteä samantien vaikka Peikkometsään päiväksi/illaksi. Tai kaverin ja koirien kanssa 3-4h lenkille. Voin keksiä itselleni jotain muuta tekemistä kuin sitä, että odotan kännistä miestä kotiin. Mies taas lupasi tehdä näin. Mutta se on luvattu joka ikinen kevät ...
Nyt on niin väsynyt, pettynyt, elämälle katkeran paskanmaku suussa, että mun ajatukset on vain tyhjiä puhekuplia. Tällä hetkellä mies viettää poikansa synttäreitä, talo on täynnä kakaroita, se on tehnyt pojalleen kakut sun muut (mä halusin tehdä kakun! Suunnittelin sitä jo kauan etukäteen!), antanut lahjan, se jätkä vetää kaikki kiitokset, halit ja pusut pojaltaan vaikka mä olin mukana suunnittelemassa koko kekkereitä. Ja se poika jossain vaiheessa kyllä miettii, että miksen mä ollut mukana.
Niin.
Paskanmaku suussa. Mies tänään sitten jossain vaiheessa pisti viestin, että kyllä mä oikeesti voin tulla, jos haluan ja koen ne synttärit niin tärkeäksi. Myöhäistä. Kakku olisi pitänyt tehdä jo eilen. Lisäksi mun olisi jo eilen pitänyt pyytää mökkinaapuria avuksi koiran kanssa. Että päästää sen pihalle, kun tulee töistä. Kun mä olisin tietenkin suoraan töistä mennyt synttäreille. Lisäksi olisi pitänyt aamulla jo ottaa Peikkometsästä vaihtovaatteet mukaan töihin. Kotoa ja töistä ajaa Peikkometsään 45min/suunta, tässä vaiheessa on liikaa pyydetty, että ajelisin ensin töistä Peikkometsään, sitten kotiin, sitten taas takaisin Peikkometsään. Se, että jäisin kotiin yöksi on vielä tässä vaiheessa mahdoton ajatus. Niin vihainen vielä olen.
Tyhjiä puhekuplia. Jos toinen arvostaa luontoa, maaseutua, rauhallisuutta, rutiineja, turvallisuutta ... Toinen taas arvostaa "metropoliaa", sitä, että kaupat, kipot ja kuppilat on kävelymatkan päässä ja juna kulkee lähes vierestä ... (mies kyllä viihtyy Peikkometsässäkin viikonloput ja osaa arvostaa mökkielämää mutta en pystyisi kuvittelemaan häntä viikoksi tänne mun kanssa) ... Toinen arvostaa lapsilleen rauhallista kyläkoulua ... Toinen arvostaa taas isoa koulua jossa on paljon n*****itä, tapellaan, haukutaan, kiusataan, missä opettajilla/hoitajilla ei ole aikaa ottaa yksilönä huomioon ... Toinen haaveilee 2-3 yhteisestä lapsesta ... Toiselle riittäisi yksi yhteinen lapsi ... Toinen haaveilee pienestä tilasta, jossa olisi oma kasvimaa, lammas tai pässi ruohonleikkurina, yksi ulkorakennus jonka saisi talveksi eläimille suojaksi, pari pupua, ehkä pari kanaa ja kukko, kaksi ankkaa tai hanhea tepastelemaan ... Toista ajatus kummastuttaa, koska sitten hänellä ei olisi lähikuppilaa jossa käydä kävellen lukemassa päivän lehtiä ...
Voiko näin eri arvomaailman omaava parisuhde kantaa kuitenkin pitkälle? Ei se rakkaudesta ole kiinni - sitä kyllä riittää, mutta riittääkö rakkaus, jos arvomaailmat eivät kohtaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti